Mitä ihmettä ajattelimmekaan?

Jälleen näitä päiviä...

Sitä tajuaa olevansa todellakin raskaana ja ei mene enää pitkää, kun ollaan pientä ihmettä maailmaan saattamassa. Sitten pienoisia onkin kaksi. Hobitti joka harjoittelee ahkerasti kävelyä aina vain pidempiä matkoja ja Totoro, joka roikkuu tississä. Miten ihmeessä minä tulen selviämään?! Toki mieheni on alussa apuna, mutta jestas. Jossain vaiheessahan minunkin on pyöritettävä tätä sirkusta.

Siivoaminen on jo muutenkin inhottavaa. Ajattelin kuitenkin kestoilla Totoronkin kanssa, mutta pitää minun sekin asia ottaa huomioon, että tosiaan Hobitti juoksee siinä jaloissa. Enköhän loppuen lopuksi saa homman pyörimään, mutta nyt ajatus tuntuu ihan mahdottomalta.

Kumpi ensin saa lohtua, kun itkettää? Kumpi ensin saa ruokaa, kun on ruoka-aika? Kumman vaippa vaihdetaan ensin? Kumpi puetaan päivävaitteisiin ensin?

Kyllä tämä tästä. Otan varmasti kaiken avun vastaan! Ja se poloinen joka sitä tarjoaa varmasti pääsee tekemäänkin jotain. :P

Rakkauden määrä

Pieni Hobitti painoi päänsä rintaani vasten, katseli hiljaa tuhisten eteenpäin ja sulki silmänsä. Seurasin tuota uinailevaa pienoista hetken aikaa ennen kuin nousimme yhdessä ja vein hänet omaan sänkyynsä nukkumaan. Sitten sain tämän ajatuksen.

Olen ihmetellyt tätä rakkauden määrää, mikä kasvaa päivä päivältä tätä pientä poikaani kohtaan. Sitä ei edes ymmärrä, kuin vasta kun tapahtuu edistysaskeleita tai pienoinen nukkuu. Me kaikki nukumme. Mieheni sanoo, että olen suloisen (ja mitä tahansa adjektiiveja tähän) näköinen kun nukun. Naama rypyt suoristuvat ja asento on kuin pienellä tytöllä.

Minulla on toinenkin ketä suuresti ihailen ja seurailen. Nuorin siskoni. Hän on nyt toisella luokalla ja on löytänyt näpsäkkään asenteen. Hän syntyi aikana, jolloin itse olin synkimmilläni ja itsetuhoisemmillani. Olin silti suuresti huolissani hänestä, kuinka hänestä pidetään huolta. Rakastetaanko häntä tarpeeksi? Olin silloin erittäin arvosteleva perhettäni kohtaa. En huomannut heidän haasteitaan vaan keskityin vajaavaisuuksiin.

Mutta siskostani kasvoi suuremmoinen pakkaus. Hän säteili aurinkoaan ja rakkauttaan elämään. Hän on iloinen ja tahtoo hyvää. Olimme viikonloppuna häissä ja katselin, kun hän tanssi äiti kanssa hitaita. Herkistyin kovin. Ajatus tämän pienen prinsessan omista häistään. Hän halusi saada morsiuskimpun kiinni kovin. Niin kovasti hän tahtoo naimisiin. Hänellä on jo näitä ihastuksia ollut.

Sitä tulee nykyään niin kovin herkistyttyä.

Kaikkea maan ja taivaan välillä

Moi!

Ens viikolla rakenneultraan! Niin innoissani. Niskapoimu ultrasta jäi niin outo fiilis, kun pikkuinen oli niin erilainen Hobittiin verrattuna. Onkohan Totoro osannut rauhottua, vai vieläkö vispaa? Potkuja tuntuu aina silloin tällöin. Joka päivä ainakin yksi iso venytys masussa tehdään.
Liitoskivut on muuttaneet muotoaan ja nyt jo joudun pohtimaan kääntyilyjä, housujen pukemista jne. Nyt JO!

Nälkä on muuttunut ihan vaan hullumpaan. Hitaasti syön ja siitä johtuen koen jatkuvaa nälkää. Raivostuttavaa. Sitten jos minun tekee mieli jälkiuuni leipää ja haen sen olkkariin voipurkin kanssa niin tulen kylläiseksi siitä. Mutta jos se on keittiössä ja haen pari palasta kerrallaan nälkäni ei tyydy ei sitten millään.

Mutta joo. Viime päivinä olen päivitellyt ja pyöritellyt päässäni: "Jestas, meille tulee talvivauva" Siis mitä? Raskautta ajatellen, joudun hommaamaan talvitakin ja mustanahan sitä en sitten missään nimessä halua. Mutta Hobitti on kesävauva. Kaikki oli niin helppoa, kun toisella saattoi olla vain vaippa päällä kuumina päivinä. Talvella pitää toinen pukea sadan vaatekerroken kätköihin. Onnistuuko kestoilu? Onko se vaikeampaa talvella? Miksi se oli? GRRRR... Kriisi!

Hobitin uusi huone saa kohta sängyn ja hyllyn. Pitäisikö seinille tehdä jotain ja mitä? Valkoinen on tylsää, mutta inspis minulle tulee vasta, kun huonekalut ovat löytäneet paikkansa. Totoron tuleva huone saa toivottavasti seinälle puun. Sitä ideaa olen ihastellu ja todennut sen haluttavaksi. Pikkusiskoni saa sen tulla sitten taiteilemaan, mutta ensin pitäisi rahat raapasta maaleihin.

Mitä teen? Gobbo kissamme pissailee vähän väliä mitä oudoimpiin paikkoihin. Harmillisin on verhoihin. Eikö talossamme voi rauhallisesti olla verhoja vai saammeko pelätä aina kun poistumme talosta, että pissat löytyy takaisin tultaessa. Hermot silloin menee. Mutta nyt kun kaikkiin pissapaikkoihin on joku este laitettu, niin pissaaminen loppu. Verhot otettiin pois. Eli pitäisikös Gobbo viedä aina hoitoon, kun olemme poissa? Mieheni mielestä on rahan haaskausta viedä kissimirri eläinlääkärille, kun ei siinä mitään vikaa kuitenkaan ole. Huoh.

Kattelen netflixii, kun elisa viihteen kaukosäädin katosi (Hobitti heittänyt roskikseen jne). Nyt kattellu semmosii palvelusväen sarjoja. Sitten heijastan sen omaan elämään. Minä olen piika ja lapseni on ylemmistöä ;) mutta sitten tapahtuu kummia ja lapseni alkaa kasvamaan ja pian hän kuuluu kanssani palvelusväkeen :D

Nyt riittää tältä kertaa. Pitäisi koittaa kirjoittaa vain yhdestä asiasta ja siitäkin selvästi, ettei näitä sekoboltsi päivityksiä tulisi. Vai auttaisiko jos kirjottaisin useammin. Se varmaan, mutta kun koneella vaihtelevasti tulee istuttua. Kausittain. Plaah.

TRACON! Sinne siis viikonloppuna. moikka.