Vielä viikko sitten olin ihan kauhuissani ja ajatus hirvitti: "Minäkö kohta synnytän tämän vauvan? EI TODELLAKAAN."
Ja jälleen nyt: "Eikö tämä voisi jo oikeesti tulla ulos. On jo tammikuu ja merkit alkaa olemaan jo niin selvät"
Kuukausi tai kaks sitten: "Mulla on tunne, että tämä syntyy ennenaikaisesti tai synnytys on vaikea tai imetys ei lähdekkään käyntiin tai jotenkin muuten tosi vaikea alku."
Siis tosi hullua nämä ajatusten vaihtelut. Jakomielitautiseksi tässä vähintäänkin ittensä kokee. Onneksi on äiti, jolle näistä ajatuksista avaudun ja tietenkin miehelleni ehkä vähemmän yksityskohtaisesti, ettei hän itse ala panikoimaan. Hyvä puoli tässä on, että epäilys vaiheet on miehelläni ja minulla vuorotellen. Harvemmin samanaikaisesti. Eli kun toinen repii hiuksia päästä, toinen voi lohduttaa ja koittaa uskotella, että kyllä tämä tästä.
Se, mitä tässä olen pääni sisällä ja ulkona pohtinu, on juurikin että kohta noita lapsukaisia on kaksi. Hobitti vihdoin alkaa olla virallisesti terve ja niinpä melkein jälleen nukkuu kokonaisia öitä. Totoro syntyy ja pätkä yöt ovat taas tuttua kauraa. Toivottavasti Hobitti tottuisi pian Totoron öisiin ääniin ja voisi itse nukkua yönsä suht levollisesti. Varmasti siihenkin menee oma aikansa, mutta voisiko joku sanoa ja vannoa, että kyllä tottuu. Tai sitten Totoro on yhtä fiksu ja alkaa nukkumaan täysiä öitä puoltoista kuisena, kuten Hobitti.
Ei minua pätkä yöt Hobitin kanssa pelottanu tai vaivannu. Olin hyvinkin asennoitunut siihen. Samoin kaikkiin itkuihin ja muihin mitä vastasyntyneiltä voisi olettaa. Mutta mitä Hobitti tekikään. Romutti kaikki nuo henkiset valmistumiset ja olikin aivan helppo tapaus. Nyt sitä on pitänyt uudelleen itseään kouluttaa ja valmistella. Tällä kertaa olen aivan varma, että on vaikeampaa, kun ei voi nukkua niitä päikkäreitä vauvan kanssa. Samanhan huomasin tämän odotuksen aikana, etten voi päikkäreitä nukkua ihan silloin kun haluan.
Jaaa nyt ajatus katkes eli nukkumaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti